Kun meistä tuli miljonäärejä

Cameron Highlands, tuo kylmänkostea vuoristokylä sai meidät haaveilemaan paluusta siihen Aasiaan jonka vuoksi tänne saavuimme. Seuraava peliliikkeemme olikin varata lennot eteenpäin. Pikainen visiitti (ja vähäuninen yö) Kuala Lumpurissa, ja klo 05.15 olimme jo taksissa matkalla kohti KL Centralia ja sitä kautta lentokenttää. Tällä kertaa Air Asia kuljetti meidät Indonesiaan, Lombokin saarelle. Lentokenttätaksilla suuntasimme Senggigiin, joka on saaren 1. turistikeskus. Samana päivänä vuokrasimme perinteisesti skootterin, jolla pääsimme tutkailemaan paikkoja ja Lombokin upeita maisemia. Samalla aloimme tekemään jo jatkosuunnitelmia minne suuntaamme. Senggigin rannalla rentoutuminen ei ole tehty helpoksi vaikka paikka on pieni ja low seasonilla rauhallinen, kiitos aktiivisten paikallisten kaupustelijoiden, jotka eivät tunne sanoja "no thank you". Yhteyttä turistiin yritetään luoda hinnalla millä hyvänsä, ja lopulta keskustelu kääntyy myytäviin tavaroihin- ja jutustelun päätteeksi harva kehtaa enää kieltäytyä ostamasta. Rankkaa duunia, ja jollain keinoin on rahansa jokaisen ansaittava (yritämme muistuttaa itsellemme), mutta rasittaa kun ei saa rauhaa jota on tullut etsimään. 

Raha asiat ovat kovasti olleet myös meidän mielen päällä, kun miljoonat polttelevat taskussa. Pankkiautomaatilta nostamme kummatkin maksimi kertanoston, eli 2 miljoonaa Indonesian rupiaa (130€) ja seteleitä on melkoinen nippu. Suosittelemme jokaista reppureissaajaa maata vaihtaessa tutustumaan (opettelemaan ulkoa kunnolla!!) rahayksiköihin ja niiden arvoon. Heti ensimmäisenä iltana tankatessamme jouduimme ukotuksen kohteeksi, ja menetimme arvokasta pääomaa yli euron(!) verran. No, menetyshän ei ole todellakaan suuri, mutta suututti jälkikäteen kun tajusimme maksaneemme bensa-litrasta enemmän kuin suomessa, koska kuulimme hinnan väärin, ja maksoimme tajuamattamme nelinkertaisen hinnan. Ja täti otti rahat tyytyväisenä kaikessa hiljaisuudessa! Terima kasih (kiitos) vaan juu. Pikkujuttuja, mutta ehkä joku ottaa onkeensa!

Toisena päivänä otamme skootterin alle ja suuntaamme Bangsalin satamaan, josta julkinen veneliikenne Gilin saarille kulkee. Onneksemme kävimme etukäteen tarkastamassa paikan, kuumuudessa rinkat selässä olisi helppo seuraavana päivänä haksahtaa riivaajien (sutkit, kaikenkauppaajat) puheisiin ja joutua ylihintaisen speedboatin kyytiin kun ei jaksa etsiä ja selvitellä. Public boatilla matka kesti noin 45 minuuttia ja maksoi 0,85€/hlö. 

Gilin saarista (Gili Air, Gili Meno ja Gili Trawangan) valitsimme kenties sen vilkkaimman (Gili Trawangan), ja ehkä meille huonoimman. Low-seasonilla osa majapaikoista näillä kolmella saarella saattaa olla kiinni, joten pelasimme varman päälle ja osittain siksi valitsimme Trawangan. 

Millään näistä kolmesta saaresta ei ole moottoriliikennettä, liikkuminen tapahtuu siispä jalan, pyörällä tai Cidomolla (hevoskärryt). Eikä sillä, että skoottereita eurooppalaisten + australialaisten bilehileiden (+-20v.) sekaan rantakadulle sopisikaan! 

Majoituksen (homestay) olimme varanneet sähköpostilla edellisenä päivänä. Tämä rauhallinen mutta huippupaikalla sijaitseva supersiisti packpackerin unelmapaikka olikin jotain ihan muuta. Ehkä emme mene enää em. packpacker-kategoriaan, ja pitkä matka (sekä ikä?) saa haluamaan jotain hiukan tasokkaampaa kuin pelkän sängyn ja lattiatuulettimen, ja varsinkin kun täpötäydeltä rannalta matkaa huoneeseen on melkoisesti, ja reitti kulkee jonkunsortin rakennustyömaan läpi Bob Marleyn soidessa. "Sorry guys, but we belive that this isn't the right place for us". Emme olleet onneksi kirjautuneet sisään, vaan pakkasimme rinkat kasaan ja jatkoimme matkaa (pienten neuvottelujen ja huokausten jälkeen). 

Reilun kilometrin taivalluksen jälkeen pölyisellä hiekkatiellä päädyimme paikkaan johon olimme olleet sähköpostiyhteydessä aiemmin, mutta emme olleet tehneet tietenkään varausta. Luotimme että bungalowi on edelleen vapaana, kunhan vain saavumme paikalle: "Sorry, we're full". Hikikarpaloiden lisäksi meinasi jo kyyneleet valua (arvaatte varmaan kummalla) nestehukasta, väsymyksestä ja pettymyksestä johtuen. Ehkä Kimmolla oli joku etiäinen (asiat kyllä järjestyy!), ja jäimme odottelemaan paikan johtajaa. Ja kaikki järjestyi! Paremmin kuin olisimme toivoneetkaan! Tämä ihana ihminen saatteli meidät toiseen majapaikkaan, jossa hänen siskonsa työskentelee, ja lupaili meidän saavan huoneen samalla hinnalla. 

Ja paikka paljastui pieneksi (vastavalmistuneeksi) luksus-guesthouseksi (resort meidän mielestä). Tilavassa mökissämme on jääkaappi, ilmastointi, jättimäinen sänky, taulu tv ja suihkussa ollessa voit ihailla samalla taivasta. Lakanat ovat niin puhtaat ja valkeat että melkein silmiä häikäisee, ja hintaan (22€/vrk) kuuluvalla aamupalalla voi listalta tilata mitä haluaa, vaikka kaikkea. Piha-alue on sisustettu upeasti koriste-esineineen ja kukkineen, ja henkilökunta on avuliaampaa kuin missään tähän mennessä. Paikka on UPEA. 

Mutta hehkutus sikseen, ja tosiasioiden pariin:

Ympäristö Indonesiassa yllätti. Itse kuulumme ihmisiin jotka eivät roskaa, mielellään missään olosuhteissa, vahingossa korkeintaan. Paperinenäliinan voi ehkä jossain tilanteissa heittää ojaan tai metsään, muttei mielellään sitäkään. Ja me kun ajattelimme Thaimaan olevan roskaisin paikka...

Indonesiassa (ja monissa muissakin paikoissa) talousjätteet kipataan aitojen ulkopuolelle (kadulle). Josta ne ehkä poltetaan,tai sitten ei. Muovipusseja, muovipulloja ja muuta roskaa on välillä jopa eläinten laidunmaat täynnä, rannoista puhumattakaan. Järkyttävän surullista! Massaturismin varjopuolia, mutta pitkälti myös valitettavasti paikallisten piittaamattomuutta, tai ehkä asioiden vakavuutta ei ymmärretä, olosuhteet kun ovat köyhät ja toimeentulo tiukassa. Kadun varsilla jätekasat ovat paikoitellen ihmisen korkuisia, joista kissat ja koirat etsivät ravintoaan. Oman pikku paratiisimme aitojen ja muurien takana näkymä on aivan toinen: lehmiä, kukkoja, kanoja, roskaa, lantaa, pölyä. Ja näin täällä eletään, vuoden kokaisena päivänä. Blogimme tarkoitus ei ole tuoda liikaa yhteiskunnallisia ja kansallisia (jäte)ongelmia esille, vaan kyseessä on edelleen matkablogi. Aihetta on vaikea kuitenkaan sivuuttaa sen järkyttävyyden vuoksi. 

PS. Hyvä ruoka - parempi mieli :) Indonesialainen hakkaa Malesialaisen ruoan mennen tullen, ja kohentuneen matkustusinnon lisäksi syömäänkin on taas mukava mennä. 

PPS. Edelliseen postaukseen lisäsimme kuvia Cameron Highlandsilta. Tekstein emme halunneet sinne enää palata.