Sairauslomalla Indonesiassa

Flunssasta selvittyämme pääsimme pikkuhiljaa nauttimaan elämästä ja lomasta, Indonesian ruoasta, lämmöstä ja maisemista upeine auringonlaskuinen. Tai niinhän sitä luulisi.

Tosiasiassa pääsimme tutustumaan ihanan guesthousemme kauniisti sisustettuun vessaan! Maanantai-iltana syömämme mukavan rantaravintolan antimet osoittautuivat seuraavana aamuna matkailijan pahimmaksi painajaiseksi, ja peli oli pelattu. 2 vuorokauden kuluttua aloitimme molemmat omatoimisesti antibioottikuurin (Kiitos H-P:lle reseptistä, "äärimmäinen hätä jumalan selän takana"- tilanne todella tuli eteen, ja kiitos Eijalle facebook-konsultaatiosta). Täytyy olla tyytyväinen että näinkin pitkään selvisimme ilman delhibellyä, kun monet saavat sen jo viikon mittaisella Teneriffan matkalla.

Yksityiskohtiin menemättä: olo oli karmaiseva, ja loppujen lopuksi kolmantena päivänä hevoskärryt(!) noutivat meidät paikalliselle klinikalle Kimmon voidessa jo hiukan paremmin ja Ullan voidessa koko ajan huonommin. Parin tuntia levänneenä, 1500ml ringeriä laskimoon tiputettuna, yhtä i.v. antibioottia ja kolmea ampullia (tunnistamattomia lääkeaineita) rikkaampana palasimme hevoskyydillä takaisin majapaikkaamme. Eipä poltelleet miljoonat enää taskussa lääkärireissun jälkeen! Lasku oli 3,100,000 rupiaa, eli noin 200€. Onneksi on matkavakuutus! 

Hoitoalan ammattilaisena on aina kiinnostavaa tietää miten muissa sairaaloissa/klinikoissa toimitaan, varsinkin ulkomailla. Kiinnostus muuttuu kauhunsekaiseksi ahdistukseksi melko pian, kun näkee paikat ja liikkeellä on potilaana, eikä esim. tutustumiskäynnillä laitehankintaan liittyen. 

APUA! Klinikka itsessään oli pohjoismaisiin standardeihin verrattuna kammottava, vaikka saaren paras (tai ainakin parhaita) olikin. Vastaavia laitteita suomessa löytynee sairaalamuseoista. Raha näkyy länsimaisessa terveydenhuollossa, täällä tilanne on toinen ja se on ymmärrettävä. Pääasia onkin että laitteet toimivat! Se mikä ihmetytti ja iljetytti kuitenkin eniten oli likaisuus, joka ei ole raha-kysymys. Tutkimuslampun jalka oli paksun pölykerroksen peitossa ja sterilointikaappi toimi pöytänä, jonka likaisen liinan päällä tarvikkeita pyöriteltiin. Ja mitkä käsidesit? Ei puhettakaan.

Lääkäri puhui melko huonoa englantia ja niin hiljaisella äänellä, ettei kolmatta kertaa kehdannut enää kysyä "pardon?" vaan oli tyydyttävä vastaamaan yes/no. Tutkimuksien (vanha kunnon elohopeamittari kainaloon) jälkeen lääkäri istahti Kimmoa kohti, ja hiljaa kuiskaten kertoi hänelle potilaan vaihtoehdot. Ei siis potilaalle itselleen, vaan perheen päälle, miehelle tottakai. Potilas kuitenkin päätti hoitonsa itse (jättäen väliin toimenpiteen johon liittyi neula ja "injection to the stomach").

Kanyloinnin suoritti lääkäri (steriili neula kertakäyttöpakkauksesta, luojan kiitos!) toisen lääkärin antaessa valoa iPhonella samalla ranteesta puristaen. Annetuista lääkeaineista (antibioottia lukuunottamatta) ei ollut mitään käsitystä, mutta olo oli huomattavan raukea ja tuskat alkoivat helpottua kummasti melkoisen dehydraation jäljiltä. Loppujenlopuksi makoilimme molemmat vierekkäin kapealla punkalla odottaen tippojen tippumista, terveemmänkään olo kun ei kovin terve ollut. 

Viime päivät ovat menneet lepäillessä ja odotellessa parempaa vointia, jotta pääsisimme edes hiukan ihastelemaan merenalaista maailmaa, josta Gilin saaret ovat tunnettuja, tai edes viettämään rentoa rantapäivää ilman vatsanväänteitä. Merenalaisen maailman ja eläimistön sijaan olemme tutustuneet lähialueemme (jota pidemmälle ei uskalla eikä jaksa lähteä) eläinlajeihin. Guesthousemme portista ulos astuessa vastassa on 5m säteellä varmasti vähintäänkin yksi kana tai kukko. Lehmät ja vuohet laiduntavat bungalowimme seinän takana. Perjantai-aamuna majapaikkaamme kirmasi 2 pienenpientä kiliä! Uima-allas kiinnosti kahta kaverusta niin kovasti, että toinen molskahti altaaseen. Kimmo pelasti pienen altaasta, ja sydämet sulivat näille ihanuuksille! 

Sairastelu on kovasti harmittanut molempia, mutta toisaalta olemme myös pohtineet että saaren meno on niin rentoa, rauhallista ja hiljaista (jos ei rantakadun bilerenkutusta lasketa) että täällä on aikaa sairastaa ja ottaa rennosti. Myös upeat auringonlaskut on tullut todistettua tuulisella ja hämärtyvällä rannalla istuen, Balin häämöttäessä oikealla ja Lombokin vasemmalla. 

Täällä hiljaisuudessa äänet mopojen ja autojen sijaan tulevat tuulen huminasta, kukkojen kiekumisesta ja pienten kulkusten kilinästä, jotka ovat kiinnitetty hevoskärryihin ja varoittavat näin risteyksissä muita. Myös majoitus sairastamiselle on oikea, kun äärimmäisen vieraanvarainen isäntäväki tekee kaiken voitavansa vuoksemme, ilmastointi pelaa, jääkaappi on kylmä ja Discovery Channel lähettää satelliitti tv:n kautta katsottavaa. Myös e-kirjat tableteilla ovat toimineet pelastuksena täällä ja monessa muussakin paikassa, jossa odotus tuntuu ikuisuudelta. Kirjoista rinkassa kulkee ainoastaan enää Kansainvälisen seikkailijan opas, josta emme nostalgiasyistä luovu, vaikka kirja painaa kuin synti. 

Kun meistä tuli miljonäärejä

Cameron Highlands, tuo kylmänkostea vuoristokylä sai meidät haaveilemaan paluusta siihen Aasiaan jonka vuoksi tänne saavuimme. Seuraava peliliikkeemme olikin varata lennot eteenpäin. Pikainen visiitti (ja vähäuninen yö) Kuala Lumpurissa, ja klo 05.15 olimme jo taksissa matkalla kohti KL Centralia ja sitä kautta lentokenttää. Tällä kertaa Air Asia kuljetti meidät Indonesiaan, Lombokin saarelle. Lentokenttätaksilla suuntasimme Senggigiin, joka on saaren 1. turistikeskus. Samana päivänä vuokrasimme perinteisesti skootterin, jolla pääsimme tutkailemaan paikkoja ja Lombokin upeita maisemia. Samalla aloimme tekemään jo jatkosuunnitelmia minne suuntaamme. Senggigin rannalla rentoutuminen ei ole tehty helpoksi vaikka paikka on pieni ja low seasonilla rauhallinen, kiitos aktiivisten paikallisten kaupustelijoiden, jotka eivät tunne sanoja "no thank you". Yhteyttä turistiin yritetään luoda hinnalla millä hyvänsä, ja lopulta keskustelu kääntyy myytäviin tavaroihin- ja jutustelun päätteeksi harva kehtaa enää kieltäytyä ostamasta. Rankkaa duunia, ja jollain keinoin on rahansa jokaisen ansaittava (yritämme muistuttaa itsellemme), mutta rasittaa kun ei saa rauhaa jota on tullut etsimään. 

Raha asiat ovat kovasti olleet myös meidän mielen päällä, kun miljoonat polttelevat taskussa. Pankkiautomaatilta nostamme kummatkin maksimi kertanoston, eli 2 miljoonaa Indonesian rupiaa (130€) ja seteleitä on melkoinen nippu. Suosittelemme jokaista reppureissaajaa maata vaihtaessa tutustumaan (opettelemaan ulkoa kunnolla!!) rahayksiköihin ja niiden arvoon. Heti ensimmäisenä iltana tankatessamme jouduimme ukotuksen kohteeksi, ja menetimme arvokasta pääomaa yli euron(!) verran. No, menetyshän ei ole todellakaan suuri, mutta suututti jälkikäteen kun tajusimme maksaneemme bensa-litrasta enemmän kuin suomessa, koska kuulimme hinnan väärin, ja maksoimme tajuamattamme nelinkertaisen hinnan. Ja täti otti rahat tyytyväisenä kaikessa hiljaisuudessa! Terima kasih (kiitos) vaan juu. Pikkujuttuja, mutta ehkä joku ottaa onkeensa!

Toisena päivänä otamme skootterin alle ja suuntaamme Bangsalin satamaan, josta julkinen veneliikenne Gilin saarille kulkee. Onneksemme kävimme etukäteen tarkastamassa paikan, kuumuudessa rinkat selässä olisi helppo seuraavana päivänä haksahtaa riivaajien (sutkit, kaikenkauppaajat) puheisiin ja joutua ylihintaisen speedboatin kyytiin kun ei jaksa etsiä ja selvitellä. Public boatilla matka kesti noin 45 minuuttia ja maksoi 0,85€/hlö. 

Gilin saarista (Gili Air, Gili Meno ja Gili Trawangan) valitsimme kenties sen vilkkaimman (Gili Trawangan), ja ehkä meille huonoimman. Low-seasonilla osa majapaikoista näillä kolmella saarella saattaa olla kiinni, joten pelasimme varman päälle ja osittain siksi valitsimme Trawangan. 

Millään näistä kolmesta saaresta ei ole moottoriliikennettä, liikkuminen tapahtuu siispä jalan, pyörällä tai Cidomolla (hevoskärryt). Eikä sillä, että skoottereita eurooppalaisten + australialaisten bilehileiden (+-20v.) sekaan rantakadulle sopisikaan! 

Majoituksen (homestay) olimme varanneet sähköpostilla edellisenä päivänä. Tämä rauhallinen mutta huippupaikalla sijaitseva supersiisti packpackerin unelmapaikka olikin jotain ihan muuta. Ehkä emme mene enää em. packpacker-kategoriaan, ja pitkä matka (sekä ikä?) saa haluamaan jotain hiukan tasokkaampaa kuin pelkän sängyn ja lattiatuulettimen, ja varsinkin kun täpötäydeltä rannalta matkaa huoneeseen on melkoisesti, ja reitti kulkee jonkunsortin rakennustyömaan läpi Bob Marleyn soidessa. "Sorry guys, but we belive that this isn't the right place for us". Emme olleet onneksi kirjautuneet sisään, vaan pakkasimme rinkat kasaan ja jatkoimme matkaa (pienten neuvottelujen ja huokausten jälkeen). 

Reilun kilometrin taivalluksen jälkeen pölyisellä hiekkatiellä päädyimme paikkaan johon olimme olleet sähköpostiyhteydessä aiemmin, mutta emme olleet tehneet tietenkään varausta. Luotimme että bungalowi on edelleen vapaana, kunhan vain saavumme paikalle: "Sorry, we're full". Hikikarpaloiden lisäksi meinasi jo kyyneleet valua (arvaatte varmaan kummalla) nestehukasta, väsymyksestä ja pettymyksestä johtuen. Ehkä Kimmolla oli joku etiäinen (asiat kyllä järjestyy!), ja jäimme odottelemaan paikan johtajaa. Ja kaikki järjestyi! Paremmin kuin olisimme toivoneetkaan! Tämä ihana ihminen saatteli meidät toiseen majapaikkaan, jossa hänen siskonsa työskentelee, ja lupaili meidän saavan huoneen samalla hinnalla. 

Ja paikka paljastui pieneksi (vastavalmistuneeksi) luksus-guesthouseksi (resort meidän mielestä). Tilavassa mökissämme on jääkaappi, ilmastointi, jättimäinen sänky, taulu tv ja suihkussa ollessa voit ihailla samalla taivasta. Lakanat ovat niin puhtaat ja valkeat että melkein silmiä häikäisee, ja hintaan (22€/vrk) kuuluvalla aamupalalla voi listalta tilata mitä haluaa, vaikka kaikkea. Piha-alue on sisustettu upeasti koriste-esineineen ja kukkineen, ja henkilökunta on avuliaampaa kuin missään tähän mennessä. Paikka on UPEA. 

Mutta hehkutus sikseen, ja tosiasioiden pariin:

Ympäristö Indonesiassa yllätti. Itse kuulumme ihmisiin jotka eivät roskaa, mielellään missään olosuhteissa, vahingossa korkeintaan. Paperinenäliinan voi ehkä jossain tilanteissa heittää ojaan tai metsään, muttei mielellään sitäkään. Ja me kun ajattelimme Thaimaan olevan roskaisin paikka...

Indonesiassa (ja monissa muissakin paikoissa) talousjätteet kipataan aitojen ulkopuolelle (kadulle). Josta ne ehkä poltetaan,tai sitten ei. Muovipusseja, muovipulloja ja muuta roskaa on välillä jopa eläinten laidunmaat täynnä, rannoista puhumattakaan. Järkyttävän surullista! Massaturismin varjopuolia, mutta pitkälti myös valitettavasti paikallisten piittaamattomuutta, tai ehkä asioiden vakavuutta ei ymmärretä, olosuhteet kun ovat köyhät ja toimeentulo tiukassa. Kadun varsilla jätekasat ovat paikoitellen ihmisen korkuisia, joista kissat ja koirat etsivät ravintoaan. Oman pikku paratiisimme aitojen ja muurien takana näkymä on aivan toinen: lehmiä, kukkoja, kanoja, roskaa, lantaa, pölyä. Ja näin täällä eletään, vuoden kokaisena päivänä. Blogimme tarkoitus ei ole tuoda liikaa yhteiskunnallisia ja kansallisia (jäte)ongelmia esille, vaan kyseessä on edelleen matkablogi. Aihetta on vaikea kuitenkaan sivuuttaa sen järkyttävyyden vuoksi. 

PS. Hyvä ruoka - parempi mieli :) Indonesialainen hakkaa Malesialaisen ruoan mennen tullen, ja kohentuneen matkustusinnon lisäksi syömäänkin on taas mukava mennä. 

PPS. Edelliseen postaukseen lisäsimme kuvia Cameron Highlandsilta. Tekstein emme halunneet sinne enää palata. 

Alppikylässä Malesiassa?

Yli 50km serpentiinitietä viidakon ja vuoristojen halki, ja olemme perillä Tanah Ratan kylässä, Cameron Highlandissa, noin 1500m merenpinnan yläpuolella. Paikka on sanoinkuvaamattoman outo sekoitus keski-euroopan alppikyliä ja Aasialaista viidakkoa. Sulassa sovussa vierekkäin kuuset ja palmut. Cameron Highland on tunnettu teenviljelystä, mansikka- ja vihannesfarmeista sekä kukistaan. Kukkaloisto täällä on loputon ja värit tuovat ihanaa eloa tähän pilviseen vuoristokaupunkiin, jossa tuntuu satavan enemmän tai vähemmän joka päivä pilvien roikkuessa melkein guesthousemme katon tasolla. Eläinlajejakin löytyy noin 700 täältä, liskoja, lintuja ja hyönteisiä joiden olemassaolosta harvalla on tietoakaan. 

Flunssan kourissa saavuimme perille. Majapaikan olimme varanneet Tripadvisorin suositusten avulla sähköpostitse "sertificate of excellent"-tunnustuksen saaneeseen paikkaan, joka sijaitse pienen matkan päässä keskustasta vuoren rinteellä, viidakon katveessa. Paikan omistaja (johon suurin osa kehuista taitaa perustua) tuli hakemaan meidät maasturillaan bussi-asemalta ja vei meidät guesthouselleen. Paikka koostui "main-housesta" ja bungaloweista. Bungalowimme oli tosi simppeli; patja lattialla, hyttysverkko, oma vessa jonne lämmintä vettä toki tuli, mutta veden sekoitus tehtiin isoon paljuun ja peseytyminen kauhan avulla, aivan kuten kotisuomen rantasaunoissa. Teimme pientä tsekkailua ympäristöön ja taloon sekä teimme tuttavuutta paikan koirien kanssa (4kk ja 5kk). Matkustamisen ja flunssan takia olimme tosi väsyneitä, emmekä kiinnittäneet ehkä huomiota asioihin jotka valkenivat seuraavana aamuna. 

Cameron Highland sijaitsee vuoristossa, jolloin lämpötilat eivät ole suinkaan trooppisen kuumat, vaan vuorokauden keskilämpötila on noin 18 astetta (yöllä vielä vähemmän) ja kosteusprosentti on KORKEA. 

Aamulla herätessämme olimme todella kipeitä, poskiontelot tukossa, päätä särkee, lihaksia ja niveliä särkee, ääni paineessa. Tarpeeksi hajustettua huuhteluainetta käyttämällä petivaatteiden homeen hajunkin saa peitettyä, mutta koska kyseessä on kaltaisemme "homekoirat", huomasimme heti mikä on tilanne. Myös majatalon katto oli homeessa. Söimme aamiaisen kylmässä ja vetoisessa keittiössä, jossa likaiset astiat löytyivät homeisesta astiakaapista, työtasoista ja tiskausvälineistä puhumattakaan. Päivänvalossa asia valkeni, että täältä on päästävä pois, heti, vaikka olimme sopineet seitsemästä yöstä omistajan kanssa. Kilautimme isännälle, ja pyysimme häntä paikalle. Sopersimme jotain kuumeesta ja levon tarpeesta, hänen tarjotessa huonetta homeisen main-housen yläkerrasta. Tähänkin keksimme jonkin hätävalheen, ja saimme kyydin keskustaan rinkkoinemme. Maksoimme yhdestä yöstä ja jatkoimme turisti-infoon miettimään seuraavaa siirtoa. Olo oli karmaiseva molemmilla. Päätimme ottaa kunnon huoneen, jossa tervehtyä kunnolla, maksoi mitä maksoi. Löysimme uuden guesthousen toiselta puolelta kaupunkia, vähän yli budjetin, mutta menkööt. Paikka on loistava, huoneet ja petivaatteet 5 tähden hotellin tasoa, mutta homeelta ei ole vältytty täälläkään. Saimme vähiten homeisen huoneen, ja täällä vietämme nyt X ajan. Mainittakoon vielä, että olemme viettäneet matkan aikana yhtä paljon öitä homeisissa kuin homeettomissa huoneissa, oireillen milloin enemmän milloin vähemmän. 

Mistähän muusta vielä valittaisi? No, ruoasta voi kirjoittaa aina! ;-)

Suomessa ja kotona ollessamme yleiseen hyvinvointiin ja reumasairauteen (U) vedoten jätimme ruokavaliosta pois (ei 100% eliminaatio, mutta minimointi) vehnän, pastan, perunan ja sokerin, ruokavalion koostuen lihasta, kasviksista, marjoista ja maitotuotteista. Mitä puhtaampana, sitä parempi. Reumalääke tiputettiin minimiin ja vointi koheni lähes terveen tasolle. Mikäs on olo, kun on 5 viikkoa syönyt riisiä, nuudeleita, hedelmiä, valkoista leipää ja minimaalisen vähän proteiineja? Oli perussairautta tai ei, Aasialainen ruokavalio on meidän henkilökohtaisella mittapuulla todella epäterveellinen, vaikuttaen aika raskaasti terveydentilaan. Onneksi jotain tuoretta ja kohtalaisen terveellistä täältäkin löytyy, vaikka työn alla pikkupaikoissa onkin. Eilisiltana söimme paikallisessa ravintolassa, jossa "real Malaysian dish" oli pakasteesta rasvakeittimeen heitettyä kanaa, kuivakkaa riisiä, 2 viipaletta kurkkua ja 1 viipale tomaattia. Suurin osa ravintoloista on Intialaista alkuperää, joten naanleipä on tullut tutuksi. Vähän liiankin. 

Tämä postaus kertonee ettei matkustaminen täällä ole vain ihanaa lomailua palmujen alla. Olosuhteet ja terveydentilan heikkeneminen tekevät elämästä täällä haastavaa, ja arvostus arkisia asioita kohtaan kotona ja suomessa kasvaa uusiin mittasuhteisiin. Mietimme ja keskustelimme tovin, mitä omasta itsestä ja reissusta on järkevä paljastaa julkisessa blogissa, mutta mitäpä sitä salailemaan! Ajatustemme kanssa tuskin olemme kahden, liittyipä se sitten Aasialaiseen ruokaan tai matkustamiseen.

Satoi tai paistoi, Cameron Highlandista otetaan irti kaikki mitä tällä terveydentilalla saadaan - puitteet reissun upeimpiin maisemiin (tähän mennessä) ovat nyt täällä ja niistä nautitaan! 

Mikä maa, mikä valuutta?

Ensimmäistä kertaa reissun aikana todella harmitti lähteä jostain pois. Olimme kotiutuneet Bang Saphaniin ja tottuneet sen elämänrytmiin ja kuvioihin paremmin kuin hyvin. Lähtöä edeltävänä päivänä majapaikkamme isäntä käytti meitä autollaan juna-asemalla josta saimme etukäteen junaliput. Samalla kävimme ostoksilla ja vieraanvarainen isäntämme tarjosi kakkukahvit pienessä kahvilassa. Onko pakko lähteä täältä? Pidimme bungalowimme vielä seuraavan päivän ja haikein fiiliksin istuimme rannalla odottaen iltaa ja junan lähtöä. Toisaalta siirtyminen uuteen maahan ja kulttuuriin tuntui kutkuttavalta, toisaalta olisi niin helppoa vielä jäädä. Ilman viisumien umpeutumista olisimme jääneet nautiskelemaan... 

10 tunnin (yö)junamatka Bang Saphanista Hat Yaihin taittui mukavasti nukkuen, joten kokemus Aasian yöjunailusta jäi positiiviseksi, sen lisäksi että kilometreihin nähden matka 2. luokassa ei paljoa maksanut. Juna toki tyypilliseen ja Thaimaalaiseen tapaan oli myöhässä yli tunnin,ja lähti vasta klo 21 jälkeen. Seuraavana aamuna olimme perillä aurinkoisessa Hat Yaissa. Ensimmäisenä pakkauduimme rinkkoinemme Kiinalaiseen ravintolaan länsimaiselle aamupalalle, josta aamiaisen lisäksi saimme neuvot lentokentälle pääsemiseen (ei yhtäkään taksia mailla eikä halmeilla). Noin 22h Bang Saphanista lähtömme jälkeen saavuimme  Malesian pääkaupunkiin, Kuala Lumpuriin (Air Asian lennot varattu jo suomessa, jotta poistumislippu Thaimaasta olisi tarvittaessa olemassa).

Kuala Lumpurin tekemän positiivisen vaikutuksen ja molempiin iskeneen flunssan vuoksi visiitti venyikin vähän pidemmäksi mitä alunperin suunnittelimme. Flunssan poteminen olisi voinut sattua huonompaankin paikkaan, koska kaupunkina tykästyimme kovasti Kuala Lumpuriin, ja näin saimme lisäpäiviä tutustua kaupungin tarjontaan. Kaupunkihan on helpompi länsimaalaiselle sulattaa jo pelkän tarjonnan (ruoka, vaatteet yms.) takia, mutta siisteys (verrokkina Bangkok)  ja vehreys (puistoalueet ja ikivanhat puut) tekivät olon huomattavasti kotoisammaksi. Roskakasat ja kuolleet/elävät rotat eivät sattuneet ainakaan meidän kulkureiteillemme. Flunssaa potevina aikaa oli myös istua ja tutkailla elämän menoa suurkaupungin ytimessä, ja ihmetellä mistä kaikesta ihmiset palkkansa Aasiassa saavatkaan. Jo Thaimaassa kiinnitimme huomion näihin "tyhjäntoimittajiin" joiden virka jäi hämärän peittoon toisinaan. Joku saa mm. palkkansa istumalla tiskin takana ja kertomalla että juomapiste on kiinni. "Closed"-kyltti riittää useimmiten Euroopassa... Harvoin siis kyltit, kuvat ja opasteet Aasiassa riittävät, vaan joku ohjaa liikennettä/ihmisiä, oli tarvetta tai ei. Mikään edullinen kaupunki Kuala Lumpur ei ole vaikka kilpailua ja tarjontaa onkin yllin kyllin. Ravintoloiden hinnat olivat lähempänä pohjoismaista tasoa kuin esim. Thaimaassa. Samoin laadukkaampien (ei katukojujen) vaatteiden hinnat. Pisimmän visiitin lisäksi Kuala Lumpur-stopista tuli myös kallein visiitti. 

Majoituksemme sijaitsi Berjaya Times Squaren takana, joten sijainti oli loistava! Lyhyt matka lähikauppaan, jossa on muuten 48. kerrosta, 203m korkeutta, sisältäen noin tuhannen liikkeeen lisäksi elokuvateatterin, 48. radan keilahallin ja sisähuvipuiston(!) vuoristoratoineen (800m). Yksi maailman suurimmista ostoskeskuksista siis. Liikkuminen oli tehty majapaikastamme myös todella helpoksi: monorail-asema sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä. Huoneen hinta oli silti edullinen, alle 20€/yö sisältäen aamiaisen. Aamiaiselle emme ole tosin ehtineet kuin yhtenä aamuna (tarjolla 7.30-10), koska herätyskellon käyttö ei ole lähellä sydäntämme. Olemmekin eläneet "luonnollisessa rytmissä" nukkuen miten nukuttaa, ja huomanneet unentarpeen olevan keskimäärin 10h yössä. Herää ajatus, miten sitä tämän jälkeen pääsee työelämään ja -rytmiin mukaan, ja pärjääkö niillä "normaaleilla" 6-7h unilla enää elämässä. Tähän tiedetään kyllä jo vastaus...

Loppuviikosta (ennen flu-strikea) kävimme katsomassa "pakolliset" turistinähtävyydet (KL-torni, Petronas) ja teimme myös visiitin Kuala Lumpurin Aquariumiin, joka oli hieno mutta lapsilaumojen takia traumatisoiva paikka. Hait saivat kyllä innostumaan vielä tässäkin iässä. Lähikatsaus merihevosiin, meritähtiin, piraijoihin ja meduusoihin jätti fiiliksen paikasta reilusti kuitenkin plussan puolelle.

Pienessä kuumeessa Chinatownin kiertely osoittautui virheeksi jo yleiskunnon takia mutta myös paikan aiheuttaman pettymyksen takia. Kiinalaiseen kortteliin rakennettu turistirysä halpoine kopiovaatteineen ja -tavaroineen ei innostanut, ja eksyminen ei auttanut asiaa yhtään. Samoin seuraavan päivän reissu Little Indiaan oli melko pikainen vähän samaisesta syystä (ja onko sen musiikin pakko soida "kävele ohi niin saat kuulovaurion"-tasolla?!) mutta tulipahan käytyä ja nähtyä. Little Indiasta suuntasimme taksilla Malesian kansallismuseoon joka oli käymisen arvoinen paikka. Meille arkeologiasta ja historiasta kiinnostuneille ihmeteltävää olisi riittänyt koko päiväksi, vaan sulkemisaika lähestyi ja jalkoja särki jo liikaa. Pinnaa kiristi ja keskittymistä häiritsi museossa aikalailla nuo ihanat pienet Malesialaiset lapsukaiset, joilla on vilkkuvia ja vinkuvia kenkiä, ja joille ei ole opetettu ettei museoissa juosta, kiipeillä, kiljuta tai huudeta. Yritäppä siinä tutkia iki-aikaisia luulöytöjä... Ei ollut näin meidän nuoruudessa, huopatossutehtaassa - Kuopion museossa.

Mutta palataksemme nykyhetkeen, olemme koko reissun ajan vaihtaneet paikkaa melko tiuhasti ja matkustaneet urakalla. Tästä aiheutuneen reissuväsymyksen ja matkustus-ähkyn takia, ihmeellistä kyllä, Kuala Lumpurin visiitti jäi pisimmäksi pysähdykseksi tähän asti. Bussiin hyppäsimme Puduraya Bus Stationilta torstai-aamuna, päätyen hyvin erilaiseen ja erikoiseen paikkaan... 

(to be continued...) 

Viimehetkien visiittejä

Kuukausi viisumitonta elämää päättyy ensi viikolla, ja 9. marraskuuta mennessä maasta on poistuttava. Viimeisinä päivinä Thaimaassa olemme pyrkineet etsimään sitä mitä tulimme täältä hakemaan, ja hakeutumaan niihin paikkoihin joilla on meille eniten tarjottavaa. Bussi vei meidät Hua Hinistä Prachuap Khiri Khanin kaupunkiin. Matkaa näiden kaupunkien välillä on vain 90 kilometriä. Olimme lukeneet ko. paikasta jo kesällä, kun matkaa suunniteltiin. Ratkaisu suunnan muuttamisesta pohjoisen sijaan etelään tuntui oikealta heti kun Prachuap Khiri Khaniin saavuimme. Kaupunki tuntui heti kotoisalta paikalta, niin kotoisalta kuin Aasialainen kaupunki voi savolaisesta tuntua... Matka hotellille oli mieleenpainuva monestakin syystä; tuktuk-kuskimme ikä huiteli varmasti 70-75 vuoden tietämillä, papan vanha mopo kulki todella hitaasti (kaasu pohjassa?) hänen osoitellessaan meille paikkoja ja nähtävyyksiä. Hotellille pääsy vaati siirtymisen Thaimaan ilmavoimien alueelle sisäänkirjautumisineen, eikä meillä tietenkään varausta hotelliin ollut, eikä käsitystä paikasta järin muutenkaan koska tätä hotellia ei Tripadvisor tai Agoda tunne. Kyseessä oli Thaimaan Ilmavoimien Wing 5-niminen hotelli, Ao Manaon rannalla. Saimme Standard-huoneen 4. kerroksesta, ja näkymät parvekkeelta olivat huikeat! Huoneellamme oli muutenkin kokoa parvekkeineen lähes yhtä paljon kuin omassa kaksiossamme, joten kylläpä kelpasi.

Paikka osoittautui muutenkin heti saapumisen arvoiseksi; ranta melkein tyhjä ihmisistä, aurinkotuolin sai vuokrattua 10 bahtin hintaan päiväksi, herkkuruokaa sai tilattua pilkkahintaan oman aurinkovarjon alla syötäväksi. Thai Dictionarylle oli käyttöä täällä asioidessa ja ruokaa tilatessa menujen ollessa Thaimaan kielisiä saatikka että kukaan osaisi englantia. Kiitos tästä(kin) läksiäislahjasta kavereille, pelastanut pari kertaa meidät jo!

Vuokrasimme koko ajalle myös polkupyörät (armeijan vanhat tietenkin) joilla tutustuimme kaupunkiin ja Ao Manaon alueeseen. Otsalamput pyörän tankoon kiinni ja menoksi! 

Elämämme hikisimmät hetket koimme Prachuapissa kiivetessämme Thammikaramin (Wat Thammikaram) temppeliin paahtavassa iltapäivän kuumuudessa. Täysin apinoiden valtaama temppeli sijaitsee vuoren huipulla, josta huikeat maisemat yltävät kilometrien päähän paljastaen Prachuap Khiri Khanin kauneuden, jota turismi ei ole (vielä) onnistunut pilaamaan resorteillaan ja jätti-hotelleillaan. 

Perjantaina otimme suunnaksi reilun tunnin ajomatkan päässä sijaitsevan Bang Saphanin ja Suan Luangin rannan. Ensimmäiset mutkat matkassa Bang Saphanissa: paikalliset kumipuun tuottajat käyvät kamppailua valtion kanssa kumin hinnasta. Mielenilmauksen aiheuttamana moottoritie oli suljettu, ja kaikki liikenne ohjattiin Bang Saphanin kaupungin läpi, mukaanlukien raskas rekkaliikenne. Rekkajonot olivat kilometrien pituiset, ja tilanne näytti jokseenkin toivottamalta. Pari ambulanssiakin vilisti vastaan pillit päällä, joten ilman henkilövahinkoja mielenosoitus ei nähtävästikään edennyt. Saapuessamme kaupunkiin totesimme ettei minibussillamme ole mitään mahdollisuuksia viedä meitä lähellekään haluamaamme rantaa, millään autolla sinne ei pääsisi ilman tuntien jonotusta. 

Minibussi pudotti meidät kuitenkin paikallisten mopokuskien luo ja viittoi että he voisivat ajaa meidät perille. Ajatus mopokyydistä painavien rinkkojen kanssa ei tuntunut kuitenkaan maailman fiksuimmalta idealta, joten ajattelimme tehdä järkevän päätöksen; syödään ja juodaan ensin, mietitään jatkoa sitten. Jospa ruokatauon jälkeen liikenne kulkisi jo paremmin, ja pääsisimme etenemään taksilla rannalle. Ruokailun jälkeen tilanne oli kuitenkin liikenneruuhkien suhteen täysin samanlainen joten meille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kun alkaa neuvottelemaan mopokuskin kanssa hinnasta. Rinkat sopivat nipinnapin mopojen kyytiin (kuskin jalkatilaan), ja paikalle saavuimme autojen ja rekkojen väleistä mopoilla pujotellen iltapäivällä. Harvemmin sitä tälläisessa kyydissä tulee oltua!

Majoitusta emme olleet varanneet etukäteen, pienen nettitutkiskelun jälkeen paperilla oli ylhäällä pari low budget- paikkaa joista lähtisimme kysymään vapaita mökkejä. Heti ensimmäisestä tärppäsi, ja saimme 4 yöksi bungalowimajoituksen rannalta 300 bahtin (7€) hintaan/yö. Majoitus on todella basic, ja mukavuudet joita huoneemme tarjoaa ovat sähkö, jääkaappi ja tuuletin. Lattiat ovat betonia, suihkusta tulee kylmää vettä, WC huuhdotaan kaatamalla sinne itse ämpärillä vettä. Mutta mikään näistä ei haittaa kun pääsee tällaiseen paikkaan, jossa aika on pysähtynyt, ja päivät koostuvat rantatuolissa tai riippumatossa lekottelusta, syömisestä, nukkumisesta, lukemisesta. Aurinko vaan jaksaa paistaa ja merivesi on taivaallista. Paikka tuntuu pieneltä yhteisöltä, jokainen vastaantulija tervehtii, ja paikassa on aistittavissa täydellinen rentous. Varjoja paratiisiin aiheutimme itse istumalla iltaa paikallisten kanssa vähän liian pitkään, jättäen veden juonnin liian vähäiseksi. Nestehukasta lie johtui aamuinen päänsärky, mutta mahtavia keskusteluja tuntemattomien kanssa melko huonollakin englanninkielen taidolla saa aikaan, kun Singhaa on riittävästi... 

Pari päivää nautimme tästä paratiisista, ja ensi viikolla Aasian valloitus jatkuu aivan uusilla suunnilla.