Uusin silmin

Käytimme viikon aikana hyväksi Khanomin tarjoamaa mahdollisuutta täydelliselle tekemättömyydelle. Kaupungin ja lähialueiden nähtävyydet kolusimme skootterilla läpi kahdessa päivässä, joten lojumiselle jäi runsaasti aikaa.

Aikaa ja rahaa säästääksemme päätimme pysyä paikallamme, ja siirtyä sitten kertaheitolla Bangkokiin, ilman välietappia. Kertaheitolla siirtyminen tarkoitti siis yli 500 kilometrin matkustusta junalla tai bussilla. Viikon aikana teimme tuttavuutta paikallisen ravintolan työntekijän kanssa (yksi harvoista englantia puhuvista Khanomlaisista), ja lyötyämme viisaat päämme yhteen, päädyimme yöbussiin suoraan Khanomista. VIP-bussilippu maksoi reilut 900 bahtia/henkilö (noin 22€), eli hiukan 2. luokan yöjunaa kalliimpi. Vaan kylläpä aamuyön tunteina kadutti, ettemme valinneet junaa, jossa pääsisi kunnolla pitkälleen! Selkäparat... Thai-railwaysille isoja risuja vanhanaikaisuudesta (junalippuja ostetaan vain asemilta, netistä ostaminen tai varaaminen ei onnistu, ja entäs kun juna-asemalle on 90km matkaa?). 

Saavuimme aamuyöllä ennen viittä Mo Chitin bussiasemalle Bangkokiin, jossa oli jo täysi tohina ja kuhina päällä. Kymmenittäin busseja, sadoittain takseja ja ihmisiä. Taksiparkissa kuski työnsi käsivoimin tiellä olevan ajoneuvon syrjään, jotta pääsimme matkaan... 

Pienten eksymisten jälkeen selviydyimme hotelliimme Sukhumvitiin kuuden tienoilla aamulla. 500 bahtin (12€) ekstramaksu "early check inn:stä" ja eikun nukkumaan. 12 tuntia kestänyt bussimatka verotti voimia! 

Mutta kaikkeen tottuu, ja mekin aloimme kolmannen, vai neljännen(?) visiitin jälkeen tottua Bangkokiin ja sen hullun hektiseen elämänmenoon ja liikenteeseen... 

Päätimme kiertää paikkoja jotka olivat aiemmin jääneet välistä kiireen ja/tai kuumuuden vuoksi. Tällä kertaa Bangkokissa viettämämme päivät olivat nimittäin historiallisen viileitä, vain nipinnapin hellelukemia, kiertely oli siis jopa melko miellyttävää. Paikallisen avustuksella neuvoteltuamme Bangkok mini-tourin 70 bahtilla (1.6€) kävimme pikakelauksella nähtävyydet läpi, tuktukin odotellessa meitä. Kansallismuseo, temppeleitä, jättibudha, Golden mountain...

Myös räätäliliikkeeseen eksyimme, ja onneksi hyvällä, laadukkaalla ja istuvalla lopputuloksella Kimmo sai itselleen puvun mittojen mukaan, 26 tunnissa, yhdellä sovituksella. Ei näin, ei näin... 

Mielenosoitusten vuoksi koko kaupunki tuntui olevan muutaman päivän kertakaikkiaan tukossa. Saimmekin vinkiksi käyttää jokiveneitä ja skootteritakseja, autoletkat kun eivät lauantain pahimpaan ruuhka-aikaan hievahtaneet mihinkään. Hurja tunne puikkelehtia liikenteen seassa Aasialaisessa miljoonakaupungissa jonka liikennesäännöt ovat "ei sääntöjä"... Jokiveneiden käyttö sen sijaan oli huomattavasti helpompi ja turvallisempi vaihtoehto taksille tai mopotaksille vieden meidät 200m päähän Thaimaan suurimmista ostoskeskuksista. Kunpa olisimme tajunneet tämänkin aiemmin! 

Kotiväelle lupasimme olla menemättä lähellekään mielenosoituksia ja ihmismassoja, jotka valtasivat Bangkokin pääväylät parina päivänä. Lupausta oli vaikea pitää, kun kaduilla vallitsi suoranainen karnevaalitunnelma. Paikalle oli tullut tai tuotu kaikki kynnelle kykenevät. Turistien valokuviin haluttiin päästä ja ylävitosia heiteltiin. Ei voinut kuin ihailla tätä sitkeää kansaa ja sen yhteishenkeä paremman tulevaisuuden puolesta, ja toivoa asioiden joskus liikahtavan parempaan ja oikeudenmukaisempaan suuntaan. 

Sunnuntaina, aaton aattona kello herätti matkalaiset tuttuun tapaan viiden tietämissä, yhden seikkailun päättyessä ja toisen alkaessa... 

Back to basics

Khanom:

"Suratthanin ja Nakhon Si Thammaratin kaupunkien välissä sijaitseva Khanom on kummallinen paikka. Sinne pääsee Suomesta Finnmatkojen pakettimatkalle, vaikka suurin osa thaimaalaisista ei ole paikasta kuullutkaan. Perillä odottaa yhdeksän kilometriä pitkä hiekkaranta, jolla on vain muutama hotelli ja majatalo. Ympärillä on kaikki se, mikä Thaimaassa on ihanaa: maitomaisen lämmin merivesi, vehreä trooppinen luonto, komeat karstivuoret ja maalaiskylän leppoisa rytmi. Thaimaan-matkailun lieveilmiöt – seksibaarit, huijaavat taksikuskit ja yli-innokkaat vaatturit – sen sijaan loistavat poissaolollaan." (Mondo-lehti 1/2010).

Ihmeellistä, mutta täyttä totta, toisin kuin kohdekuvaukset netissä ja lehdissä yleensä. Todellakin AITOA Thaimaata. Harva puhuu englantia muutamaa sanaa enempää (kaikki eivät edes sitä; tilatessamme ruokaa "chicken" ja "pork" saimme katkarapuja ja mustekalaa). Ihmiset ovat aidon iloisia ja hymyileviä, ja paikka on vain kertakaikkisen rento - jotenkin niin kotoisa...

Pienoinen reissuväsymys on vaivannut viime aikoina. Kotoisat asiat olleet mielessä enenevissä määrin. Ollaan liikuttu ja matkustettu vaikkei huvittaisi - tekisi mieli vetää vain peitto korville ja unohtaa missä on. Tämäkin tosin saatiin yhden sadepäivän ansiosta tehdä, mutta tänään pakkasimme repun, tankkasimme skootterin ja lähdimme matkaan. Välimatkat Khanomissa ovat melko pitkiä, joten skootteri tai muu vastaava menopeli täällä on käytännössä välttämätön, jos omaa hotellialuetta pidemmäksi aikoo lähteä, tai nähdä paikkoja ja useita maisemia.. Yritimme päästä bongaamaan delfiinejä, mutta sen sijaan saimmekin ihastella ohi lipuvia kalastusaluksia likaisenruskeassa vedessä kohteeseen päästyämme. Pikaisen rantakalliolla syödyn esi-lounaan (pyrimme syömään vähän useammin) jatkoimme matkaa rannikkoa pitkin komeiden karstivuorten välissä. Pysähdyimme Kwaeng Paon rantaan, jossa aika tuntui olevan pysähtynyt. Naiset siivosivat kaloja laiturilla koirien ja kissojen pyöriessä jaloissa, ja miehet istuivat laiturilla saalista odotellen. Kerrassaan kaunis paikka! 

Seuraava etappi oli mäennyppylälle koralleista rakennettu temppeli "jedi coral tope". Pakenimme paikalta vähin äänin suomalaisen pariskunnan saapuessa paikalle. Suomalaisia olemme tavanneet reissumme aikana todella vähän, ja ne loput vähät tuntuvat olevan täällä Khanomissa... No hard feelings! 

Coral topelta päätimme ottaa riskillä suunnaksi Cave Khao Wang Thongin tippukiviluolan. Riski siksi, että välimatka oli melko pitkä skootterilla kuljettavaksi, eivätkä kartat Thaimaassa ole aina varsin täsmällisiä. Ja toisaalta mihinkään on turha kuvitella menevänsä ilman karttaa, kun opasteita ja tienviittoja ei käytännössä ole (yleensä 1 opastekyltti päätiellä, ei muuta, harhaan-ajo vaihtoehtoja 10...). Loppujen lopuksi yhden lyhyen harha-ajon jälkeen löysimme perille luolille. Matkan varrella tie oli todella huonossa kunnossa ja yksi sortunut siltakin nähtiin - heti ei uskoisi tien johtavan Khanomin yhdelle tärkeimmistä nähtävyyksistä. Paikan päällä totesimme olevamme taas keskenämme, harvoissa paikoissa näkee ketään, turisteja varsinkaan, vaikka high season täällä onkin jo.

Khao Wang Thong on 150m syvä, 17 erilaista aluetta sisältävä luolasto, joka on löydetty vuonna 1943. Paikalle saavuttuamme seuraksemme luolalle vieviä rappuja kapuamaan lähti paikallinen mies. Luolan suulla hän antoi meille taskulamput ja lähti johdattamaan luolaan, ilmeisesti siis opas. Luolan upeutta ei sanoin voi kuvata, ei vain löydy sanoja, "pää-luolaan" saapuessamme näky oli mykistävä. Kuvatkaan eivät pysty puhumaan sen puolesta, vaikka eri alueita yritettiinkin ikuistaa. Vielä on saatu erinäiset "toimijat" pitämään näppinsä erossa luolastoista ja sen rautakertymistä. Kyläpäälliköillä Thaimaassa vielä ilmeisesti jotakin sanavaltaa. Toivon mukaan kukaan ei koskaan tule pilaamaan rahan takia niin käsittämättömän upeita paikkoja, jotka on vuosituhansien aikana luonto muovannut. Ja eläinkuntaakin luolasta löytyy. Lepakoita, ja melkoisen paljon... Lähtiessämme kysyinme oppaaltamme kierroksen hintaa, vastaus oli "up to you" (eli omantunnon mukaan). Niin kaukana vielä turismista! 

PS. Matkalla näimme myös Thaimaalaisten "hot topicia": kumipuita, valtavat määrät. Viljelijät osoittavat jatkuvasti mieltä valtion maksaman kumin hinnan vuoksi. Väkivaltaisuuksiltakaan ei ole vältytty... 

Uusiin tuuliin

Kahden ja puolen viikon Lombok - Gili Trawangan - Gili Meno oli vain pintaraapaisu Indonesiaa ja fiilikset ovat jokseenkin ristiriitaiset. Valtavasti jäi näkemättä, mutta onneksi paljon myös nähtiin. 

Asioilla em. saarilla vaikutti olevan aina kaksi puolta, kahdet kasvot. 

Esimerkkinä upea luonto; turkoosi meri, kirkkaanvihreät riisipellot, palmut, kukat ja vehreys - kolikon kääntöpuolena roskien ja jätteen valtava määrä useilla rannoilla, pelloilla sekä teiden varsilla. Ihmiset; aidon ystävällisiä ja rehellisiä, ahkeria ja auttavaisia, ja toisaalta taas turisteja riivaavia kauppiaita, jos jonkunlaista huutelijaa ja naureskelijaa rahankuvat silmissä kiiltäen myyden vaikka oman mummonsa (Esimerkkinä: elinkaupan rehottaessa Indonesiassa 23-vuotias haluaa vaihtaa toisen munuaisensa rahaan TAI Toyota Camryyn. Tuskin turha edes kommentoida...)

Kokemuksista vahvimmaksi jäi Gili Meno sen siisteyden ja rauhallisuuden vuoksi - voiko Menon kaltaisia paikkoja todella olla? Ja kuinka pitkään? Lounaan jälkeinen snorklausreissu huipentuu törmäykseen meressä kilpikonnien kanssa, ja fiilis on kertakaikkisen mahtava. Saarella toimii myöskin lahjoituksin toimiva hyväntekeväisyyskohde kilpikonnan poikasille, johon kävimme tutustumassa. Vinkeitä pikkuotuksia! Poikaset kasvavat 8 kuukauden ikään altaissa jossa niitä hoidetaan ja ruokitaan. Tämän jälkeen kilpikonnat vapautetaan mereen. Luonnonmukaisesti 50-150 munasta vain muutama kilpikonna selviää mereen ja aikuisikään, uhkana kun ovat linnut, koirat, kissat ja meressä verkot sekä hait. Näillä kasvatustoimilla pyritään siispä pitämään kilpikonnakanta edes kohtuullisena myös tuleville sukupolville. 

Lisää aiheesta: www.gilimenoturtles.com

Hintatason heittely oli melko huomattavaa Lombokin ja Gilin saarten välillä, vaikka saarihan se Lombok myös on. Majoitus oli edullisempaa ja laadukkaampaa Gilin saarilla, toisaalta erilaiset elintarvikkeet ja päivittäistavarat (Eurooppalaisia ja usalaisia tuotteita) kolminkertaisissa hinnoissa verrattuna Lombokiin. 

Ravintoloissa Menolla ruokakokemukset jakautuivat 50/50: uskomattoman hyvää tai uskomatonta pas.. todella huonoa ruokaa! Onneksi majapaikassamme sai huikean hyviä banaanipannukakkuja joka aamu. Vapise kaurapuuro!

Viimeisen yön Indonesiassa päätimme olla Senggigissä, jotta pääsy lentokentälle olisi nopeampaa ja "turvattu" matkan kulkiessa vain teillä, ei vesiteitse. Sopivan majoituksen löytyminen oli hikipisaroiden takana; hinta ja laatu eivät tuntuneet kohtaavan, ja päädyimme tuttuun majoitukseen parin viikon takaa. Lentokenttäkuljetuksena käytimme hotellin "omaa" kuljettajaa (kuka lie tämä mies, kenen lie auto), ja hiukan epäselväksi jäi olisiko fiksumpaa tukea taksikuskeja (jotka mielestämme ajavat rehellisesti, taksamittarit päällä) vai firmojen/hotellien omia kuskeja. Mene ja tiedä... 

Julkinen liikenne Indonesiassa tuntuu olevan lapsen kengissä verrattuna Thaimaahan tai Malesiaan. Busseista ei kukaan tunnu tietävän, edes paikalliset. Kutalla juttelimme Ranskalaisen travellerin kanssa, joka on kiertänyt maailmaa jo 2 vuotta, ja käynyt Indonesian läpi melko tehokkaasti. Paikalliset eivät edes bussien hintoja "uskalla" kertoa ulkomaalaiselle kysymättä kuskilta paljonko pitäisi vastata. 

Mopedien vuokrat ovat onneksi melko alhaiset ja takaavat muutamien kymmenien kilometrien matkoille liikkumavapauden. 

Toivon mukaan turismi ja uuden rakentaminen pysyvät kohtuuden rajoissa lähivuosina ja vuosikymmeninä Lombokissa ja Gilin saarilla. Paikallisten mukaan liikakalastus ja isojen hotellien rakentaminen rannalle ovat 10-20 vuodessa tehneet paljon hallaa kala- ja kilpikonnakannoille, jatkuvasta veneliikenteestä ja sen tuomista haitoista Gilin saarille puhumattakaan. Saaret (Trawangan ainakaan) eivät enää kauaa pysty vastaamaan liiallisen turismin ongelmiin, niin sanotusti paikat eivät enää kestä, tämän pystyy kuka tahansa toteamaan paikat näkiessään. Tuomita ei tästä ketään voi, menimmehän paikalle itsekin... 

Viimeisestä illasta Indonesiassa ja Senggigissä nautimme syöden hyvin, viiniäkin oli.. ja bändi, ja bongot... Ja paluumatka yöllä hevoskyydillä hotellille! 

Aamulla suuntasimme kohti Prayaa ja Lombokin lentokenttää, jossa edellisen illan tarkoituksellinen rahojen tuhlaus (Indonesian rupioista eroon) kostautui; lentokenttäverot. Ennen automaatille menoa lentokentän työntekijä tarjoutui vaihtamaan rahaa (euroja, Malesian ringittejä) meille melko epäsuotuisalla kurssilla. Totesimme jälleen; Aasiassa kaikki on mahdollista. Finavia lie antaisi kenkää jos lentokentällä työntekijät vaihtaisivat turistien kanssa rahaa? 

Haimme Kuala Lumpurista (ja tutusta Amigos Guesthousesta) vähän vauhtia kohti Thaimaan Surat Thania ja Khanomia, jonne pääsy edellytti useita hikisiä tunteja bussissa sekä yhden melko railakkaan linssinviilaus-yrityksen (jonka vältimme ottamalla kimppakyydin Malesialaisen perheen sekä Suomalaisen pariskunnan kanssa). Noin 70 eurolla (4 hlö) tarjottiin meille kyytiä Surat Thanista Khanomiin (koska Surat Thanissa ei kuulemma ole bussiasemaa. Eipä...) Ohjat omiin käsiin (tai annoimme ne Malesialaisen perheen käsiin - ah miten ihanaa kun kerrankin sai vain seurata jonkun ohjeita!), ja 8 henkilöä pääsi parilla kympillä perille Khanom beachille. 

Voisimme heti todeta että vaivan arvoista, ehdottomasti...

Peukaloisten harha- ja löytöretket

Lähdimme maanantaina iltapäivällä Gili Trawanganin saarelta Heran (guesthousemme työntekijän johon tutustuimme ja ystävystyimme) ja hänen siskonsa kanssa veneellä kohti Bangsalin satamaa. Bangsalissa meitä odotti kuljettaja "mrs. Ulla"-kyltin kanssa, ja matka alkoi ilman suurempia vaikeuksia, joita Bangsalissa tuppaa olemaan, kun kuljetuksia ja tavaraa yritetään kaupata hinnalla millä hyvänsä. Olimme sopineet kimppakyydin Mataramin kaupungin kautta, johon tytöt jäisivät, ja meidän matka jatkuisi Kutalle, Lombokin etelärannalle. Matkan varrella pysähdyimme ruokkimaan apinoita vuoristotien varrelle. Huh miten nopeasti pienet kädet avaavat pähkinän kuoren! 

Hyvästit jätettyämme Mataramissa saavuimme reilun tunnin ajomatkan jälkeen Kutalle. Odotukset oli kovat; rantoja oli kehuttu Lombokin kauneimmiksi ja paikkaa rauhalliseksi paratiisiksi, jonne massaturismin lonkerot eivät ole vielä yhtäneet. Homestay-majoituksen bongasimme Wikitravelin kautta hintaan 8,45€/yö sisältäen skoottorivuokran ja aamiaisen. Majoitus oli vastavalmistunut, kuuden huoneen "rivitalo" paikallisen perheen pihamaalla. Ajattelimme rannan läheisyydessä pärjäävämme pelkällä tuulettimella, emmehän muutenkaan viettäisi aikaa huoneessa vaan ihanilla rannoilla. Wrong! 

Huoneen kuumuus oli jotain mitä emme kahden kuukauden reissaamisen aikana olleet vielä kokeneet tai voineet edes kuvitella, vaikka ilmastoimattomissa majoituksissa olemme olleetkin. Jos ulkona on yli +30 lämmintä, ja huomattavasti sisätilaa viileämpää, voi vain arvailla huoneemme lämpöasteita...

Sähkökatkon aikana nukutut päiväunet ilman tuuletinta huipentuivat paikallisten kyläjuhliin, joiden kaiuttimiin kyllä riitti sähköä jostain. Korvatulppien sijasta otimme skootterin alle ja yritimme päästä Kuta-fiilikseen, ehkä uimaan mereen? auttaa aina! Vaan laskuvesipä oli vienyt uimavetemme. Oli vain todettava: kun ei iske, niin ei iske. Aiempi kirjoituksemme Senggigin rasittavista rantakaupustelijoista oli myöskin pientä verrattuna Kutaan, jossa saronkimyyjät kärkkyivät turisteja todella häiritsevästi, ja alle kouluikäiset lapset kauppasivat rannekorujaan ravintoloissa kesken illallisen; "cheap price for you my friend". 

Ostimme kuljetuksen Senggigiin, tappio oli tunnustettava. 

Kutalta lähdettyämme aloimme taas miettiä matkan tarkoitusta; ollaanko täällä kärvistelemässä vai ollaanko täällä juuri niissä paikoissa missä haluamme, sanoo oppaat ja netti mitä tahansa, ja puheet alkoivat kääntyä taas Gilin saariin, tällä kertaa pienimpään niistä kolmesta. 

Vaihdoimme kurssia Senggigin kaupungin sijaan takaisin Bangsalin satamaan, josta julkinen veneliikenne saarille kulkee. Liput ostettuamme jouduimme odottelemaan muutaman tunnin satama-alueella veneen lähtöä, ja vielä veneessä tovin, kun kyytiin lastattiin mm. tuoreelta maalilta tuoksuvat hevoskärryt, nostohommiin joutuen lähes kaikki kynnelle kykenevät. Ei tule edes paikan päällä ajateltua miten ja millä kaikki tälle pienelle saarelle on tuotu! Rakennusmateriaalit, ruoka, juoma, eläimet (hevoset!).

Gili Meno: (keskimmäinen saari ylläolevassa kuvassa. Oikealla Lombok, länsipuolelle ja kartan ulkopuolelle jää Bali). Saarella asuu nelisensataa asukasta pysyvästi. Täällä on pieni koulu, moskeija, pieniä kauppoja, taloja, bungaloweja turisteille, eläinten laidunmaata, pieniä teitä ja polkuja, joilla silloin tällöin tulee joku vastaan polkupyörällä tai hevoskärryllä, useimmiten iloisesti tervehtien. Heti Menolle saapuessamme totesimme että ero Menon ja Trawanganin välillä on kuin yöllä ja päivällä. Täällähän saa kävellä jopa rauhassa, ilman hihaan tarttujia ja (äärimmäisen huonon) musiikin jytkettä. Saarella ei ole edes pankkiautomaattia!

Saari vaikuttanee juuri siltä, mistä joskus haaveilimme. Autioita hienohiekkaisia rantoja, turkoosi meri, rauhallista elämänmenoa ja päivät vain lipuvat ohi... Olemme sekaisin viikonpäivistä ja usein kellonajoista. Auringon korkeudesta ja sen polttavuudesta voi suurpiirteisen kellonajan päätellä... Olemme olleet 2 kuukautta matkalla, tuplasti "normaalin" kesäloman verran, tehden mitä haluamme, mennen minne haluamme. Tie on poltellut kuitenkin jalkojen alla, emmekä ole malttaneet pysyä kovinkaan pitkiä aikoja paikallamme. Gili Menolle voisi varmaan vain unohtua... 

Työelämä ja arjen haasteet ovat unohtuneet jo aikapäiviä sitten. Haasteita täälläkin on, vaikka Suomessa lumen ja pakkasen keskellä elämä täällä näyttää juhlalta, parhaita ja kuvaavimpia valokuvia teille kun valkkaamme! Paljon uusia ajatuksia on täällä herännyt viime viikkoina työstä ja elämästä matkan jälkeen. Mihin tulemme jatkossa panostaamaan rahallisesti ja ajallisesti. Mikä on todella tärkeintä. Ei elämä ainaista lomaa kuulu olla, mutta aikamme tulemme käyttämään Suomessa huomattavasti mielekkäämmin siirtyen pikkuhiljaa haaveita kohti... Nyt vielä lomaillaan! 

Gilillä sanotaankin: "keep it local, keep it simple".