Lähdimme maanantaina iltapäivällä Gili Trawanganin saarelta Heran (guesthousemme työntekijän johon tutustuimme ja ystävystyimme) ja hänen siskonsa kanssa veneellä kohti Bangsalin satamaa. Bangsalissa meitä odotti kuljettaja "mrs. Ulla"-kyltin kanssa, ja matka alkoi ilman suurempia vaikeuksia, joita Bangsalissa tuppaa olemaan, kun kuljetuksia ja tavaraa yritetään kaupata hinnalla millä hyvänsä. Olimme sopineet kimppakyydin Mataramin kaupungin kautta, johon tytöt jäisivät, ja meidän matka jatkuisi Kutalle, Lombokin etelärannalle. Matkan varrella pysähdyimme ruokkimaan apinoita vuoristotien varrelle. Huh miten nopeasti pienet kädet avaavat pähkinän kuoren!
Hyvästit jätettyämme Mataramissa saavuimme reilun tunnin ajomatkan jälkeen Kutalle. Odotukset oli kovat; rantoja oli kehuttu Lombokin kauneimmiksi ja paikkaa rauhalliseksi paratiisiksi, jonne massaturismin lonkerot eivät ole vielä yhtäneet. Homestay-majoituksen bongasimme Wikitravelin kautta hintaan 8,45€/yö sisältäen skoottorivuokran ja aamiaisen. Majoitus oli vastavalmistunut, kuuden huoneen "rivitalo" paikallisen perheen pihamaalla. Ajattelimme rannan läheisyydessä pärjäävämme pelkällä tuulettimella, emmehän muutenkaan viettäisi aikaa huoneessa vaan ihanilla rannoilla. Wrong!
Huoneen kuumuus oli jotain mitä emme kahden kuukauden reissaamisen aikana olleet vielä kokeneet tai voineet edes kuvitella, vaikka ilmastoimattomissa majoituksissa olemme olleetkin. Jos ulkona on yli +30 lämmintä, ja huomattavasti sisätilaa viileämpää, voi vain arvailla huoneemme lämpöasteita...
Sähkökatkon aikana nukutut päiväunet ilman tuuletinta huipentuivat paikallisten kyläjuhliin, joiden kaiuttimiin kyllä riitti sähköä jostain. Korvatulppien sijasta otimme skootterin alle ja yritimme päästä Kuta-fiilikseen, ehkä uimaan mereen? auttaa aina! Vaan laskuvesipä oli vienyt uimavetemme. Oli vain todettava: kun ei iske, niin ei iske. Aiempi kirjoituksemme Senggigin rasittavista rantakaupustelijoista oli myöskin pientä verrattuna Kutaan, jossa saronkimyyjät kärkkyivät turisteja todella häiritsevästi, ja alle kouluikäiset lapset kauppasivat rannekorujaan ravintoloissa kesken illallisen; "cheap price for you my friend".
Ostimme kuljetuksen Senggigiin, tappio oli tunnustettava.
Kutalta lähdettyämme aloimme taas miettiä matkan tarkoitusta; ollaanko täällä kärvistelemässä vai ollaanko täällä juuri niissä paikoissa missä haluamme, sanoo oppaat ja netti mitä tahansa, ja puheet alkoivat kääntyä taas Gilin saariin, tällä kertaa pienimpään niistä kolmesta.
Vaihdoimme kurssia Senggigin kaupungin sijaan takaisin Bangsalin satamaan, josta julkinen veneliikenne saarille kulkee. Liput ostettuamme jouduimme odottelemaan muutaman tunnin satama-alueella veneen lähtöä, ja vielä veneessä tovin, kun kyytiin lastattiin mm. tuoreelta maalilta tuoksuvat hevoskärryt, nostohommiin joutuen lähes kaikki kynnelle kykenevät. Ei tule edes paikan päällä ajateltua miten ja millä kaikki tälle pienelle saarelle on tuotu! Rakennusmateriaalit, ruoka, juoma, eläimet (hevoset!).
Gili Meno: (keskimmäinen saari ylläolevassa kuvassa. Oikealla Lombok, länsipuolelle ja kartan ulkopuolelle jää Bali). Saarella asuu nelisensataa asukasta pysyvästi. Täällä on pieni koulu, moskeija, pieniä kauppoja, taloja, bungaloweja turisteille, eläinten laidunmaata, pieniä teitä ja polkuja, joilla silloin tällöin tulee joku vastaan polkupyörällä tai hevoskärryllä, useimmiten iloisesti tervehtien. Heti Menolle saapuessamme totesimme että ero Menon ja Trawanganin välillä on kuin yöllä ja päivällä. Täällähän saa kävellä jopa rauhassa, ilman hihaan tarttujia ja (äärimmäisen huonon) musiikin jytkettä. Saarella ei ole edes pankkiautomaattia!
Saari vaikuttanee juuri siltä, mistä joskus haaveilimme. Autioita hienohiekkaisia rantoja, turkoosi meri, rauhallista elämänmenoa ja päivät vain lipuvat ohi... Olemme sekaisin viikonpäivistä ja usein kellonajoista. Auringon korkeudesta ja sen polttavuudesta voi suurpiirteisen kellonajan päätellä... Olemme olleet 2 kuukautta matkalla, tuplasti "normaalin" kesäloman verran, tehden mitä haluamme, mennen minne haluamme. Tie on poltellut kuitenkin jalkojen alla, emmekä ole malttaneet pysyä kovinkaan pitkiä aikoja paikallamme. Gili Menolle voisi varmaan vain unohtua...
Työelämä ja arjen haasteet ovat unohtuneet jo aikapäiviä sitten. Haasteita täälläkin on, vaikka Suomessa lumen ja pakkasen keskellä elämä täällä näyttää juhlalta, parhaita ja kuvaavimpia valokuvia teille kun valkkaamme! Paljon uusia ajatuksia on täällä herännyt viime viikkoina työstä ja elämästä matkan jälkeen. Mihin tulemme jatkossa panostaamaan rahallisesti ja ajallisesti. Mikä on todella tärkeintä. Ei elämä ainaista lomaa kuulu olla, mutta aikamme tulemme käyttämään Suomessa huomattavasti mielekkäämmin siirtyen pikkuhiljaa haaveita kohti... Nyt vielä lomaillaan!
Gilillä sanotaankin: "keep it local, keep it simple".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti